Illan hämärtyessä jouduin tunnustamaan itselleni kurjan asian. Minusta ei ollut mukava mennä kotiin.

Olen hiiren hiljaa leluhyllyn nurkassa. Vähän jännittää kuka minut tänään käteensä ottaa. Ja varsinkin joudunko taas mussutettavaksi pienen kaksihampaisen ihmisolennon suuhun. Viime kerralla, kun tämän asuinkaappini ovi avautui palasin tänne lähes litimärkänä kuolasta. Muuten oli kyllä rattoisaa. – pufh!

Väittelin eilen kaverirottani kanssa siitä, mitä tarkoitetaan sanalla pakana. Emme päässeet ihan yksimielisyyteen vaan löysimme monia merkityksiä.

Kerran yhtenä sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen kuljeskelin kirkon takaosassa, kun korvaani otti jotenkin muutaman nuoren keskustelu. Jäin vähän salakuuntelemaan, kun he suunnittelivat seuraavan viikon menoja.

Kirkonrotan isoäidillä oli tapana sanoa: syöminen on ihmisen pääelinkeino. Taisi olla oikeassa, sillä kirkossakin pöytä katetaan koreasti hopeoin joka viikko. Ruokalistaa ei uudisteta. Tarjolla on leipää ja viiniä. 400-luvulta lähtien tätä kattausta rukouksineen, musiikkeineen ja Raamatun teksteineen on kutsuttu messuksi. Kaupallisista auto-sisustus-loma-messuista poiketen tarjonta on ilmaista.

Loppiaisen jälkeen myös Kirkonrotan makea elämä päättyy, kun viimeisetkin piparkakun muruset on popsittu. Joulu on ohi ja talven pitkät selkäviikot alkavat. Mutta nyt taas jaksaa, koska pitkästä juhla-ajasta on jäänyt hyvä mieli.